29.4.2017

Miksi Super ei käytä kuolaimia?

Super tuli meille 9.1.2014. Ja viimeisen kerran sillä on ollut kuolain suussaan 10.6.2014. Olimme jo päättäneet, ettemme tule ponilla kuolaimia käyttämään ja näin aloitimmekin. Kuintenkin tuttu kokenut kouluratsastaja muutaman häntä tukeneen mielipiteen kanssa sai meidät käyttämään kuolainta silloin tällöin, jotta poni tottuisi siihen jne. Todellisuudessa ratsastus oli vielä liian kovakätistä ja poni oppi vain vastustamaan kuolainta tai pakenemaan sitä. Onneksi sille tuli jotain näppylöitä hyvin nopeasti suupieliin (en osaa sanoa mistä johtuivat) ja kuolain repi ne aina auki, joten lopetimme kuolaimen käytön. Muutaman kuukauden jälkeen 10.6.-14 kun ratsastus jo sujui ihan mukavasti kuolaimetta ja näppylät olivat hävinneet, kokeilin vielä kerran kuolaimia. Poni jännittyi ja mikään ei sujunut ja minulle tuli ihan pahamieli sen puolesta, joten kuolaimet lensivät roskikseen.

Super avaa suutaan välttääkseen kivun, mutta turparemmit eivät salli suun avautuaa tämän enempää. Pään lihakset ovat myös jännittyneet. (10.6.2014)

Tällöin kuolaimista luopuminen pohjautui omaan kokemukseeni meille oikeasta tavasta toimia. Myöhemmin olen ollut tähän päätökseen enemmän kuin tyytyväinen, kun olen saanut enemmän tietoa aiheesta ja nykyään voin perustella valintaani myös faktatiedolla.

Tutkittua faktaa on se, että hevosen suussa ei anatomisesti ole ylimääräistä tilaa kuolaimelle. Siellä ylä- ja alaleuan väliin jäävässä onkalossa asuu kieli, joka täyttää koko onkalon. Kuolain, ja varsinkin jos niitä on kaksi, vie kieleltä aina tilaa. Se myös ahtaammissa suissa, ja väärin sovitettuna/käytettynä myös tilavammissa, saattaa kuluttaa ensimmäistä poskihammasta ja aiheuttaa haavoja ikeniin:  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/154459

Vaikka nykyään käteni on kohtuullisen tasainen ja pehmeä, eli reilu ja mahdollisesti ihan mukava hevoselle. Itseä silti vaivaa aina ajatus siitä, jos hevonen säikähtää ja kiihdyttää/hypähtää yllättäen ja jään liikkeestä jälkeen ja vahigossa nyppään/vedän ohjista. Jokainen meistä tietää ja ymmärtää, että se sattuu hevosta. No sattuuhan se kuolaimettomillakin ratsastaessa, mutta ien on kumminkin herkempi alue, kuin nenä, joten itse tunnen oloni mukavammaksi kuolaimettomien kanssa.

Paljon riippuu myös käytettävästä kuolaimettomasta, miten paljon kipua edellä mainitsemassa tilanteessa nenälle tulee. Itse käytän sidepull-suitsia tai kukka-hackamoreja ilman vipuvaikutusta, joissa turpahihna on leveä ja parhaimmillaan pehmustettu.

Sidepull-suitset

Palataan kuolaimeen ja tarkemmin siihen tilaan, minkä se vie. Kun hevonen tuntee, että suussa on liikaa tavaraa, se avaa suun. Se näyttää rumalta ja heikentää apujen perille menemistä. Tähän liian yleinen ratkaisu on pistää turpahihna niin kireälle, ettei suun avaaminen onnistu. Se kuitenkin aiheuttaa sen, että hevosen hengittäminen vaikeutuu, posket saattavat jäädä hampaiden väliin (pätee myös kuolaimettomien kanssa, jos turpahihna on liian kireä) ja kipu/epämukavuus on yhä jäljellä, jopa kasvanut.

Myös kun hevosen suussa on jotain (kuolain), sen aivot ymmärtävät, että ruoka on tulossa ja avaavat "läpän" mahalaukun ja keuhkojen välillä, jolloin osa hengitetystä ilmasta kulkeutuukin mahalaukkuun ja erittyvää sylkeä kulkeutuu keuhkoihin. Eihän kuulosta hyvältä? Hevonen treenissä varmasti käyttäisi keuhkojensa kapasiteetin kokonaan hengittämiseen, eikä täyttäisi mahaansa ilmalla. Tästä en ole virallista tutkimusta löytänyt, joten uskokoon ken haluaa, mutta omaan korvaan kuulostaa ihan järkevältä. Tässä linkki tekstiin, minkä luin aiheesta (englannin kielinen).

"Etsä nää et tääl on jo kieli, ei mahdu muuta!"

Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka miten paljon ja keskutelua käydään runsaasti pitkin nettiä, mikä on mielestäni hyvä asia. Meillä kuolaimettomat toimivat mainiosti kaikissa tilanteissa ja ollaan näin tyytyväisiä, mutten halua tyrmätä kuolaimenkaan käyttöä kokonaan. Haluaisin kuitenkin, että kaikki pitäisivät hevosen hyvinvoinnin ensimmäisenä mielessään ja sen, että hevosella olisi kivaa työskennellessään. Aiheeseen liittyy myös paljon tietämättömyyttä ja siksi faktoja pitäisi toistaa ja levittää mielestäni vielä ahkerammin, mutta valitettavasti on myös paljon välinpitämättömyyttä ja se tekee minut surulliseksi. Tässä vielä yksi (englannin kielinen) teksti aiheesta, en lukenut/tutkinut lähteitä tarkkaan, joten en vanno sen taaskaan perustuvan luotettaviin tutkimuksiin, mutta ainakin oman ajattelun buustaamiseksi hyvää luettavaa: https://xknzeg.bn1302.livefilestore.com/y4mN50Rmvbzxg_J3omw38cQ3dTsS9H6a2ZYNg9z6rwKFUAzksFloRpxBHIMnDH0sviKDH68j0gJDpAggwft0b-3TEkju72kvWZdWorLuRpByZFQ6OFMC7kgTYnNSYHIJs_sHIG8XH_TGty8j3DxJxR8hbN3Vcc4ObuoqhZEhwQAWqawQYztnKGax-GRVWQhFGdA/ToBitorNottoBit.pdf?psid=1

22.4.2017

Pisteestä A pisteeseen B -peli

Lyhyesti AB-peli, on hevosta motivoiva tehtävä, joka toimii yhtä hyvin maasta ja selästä käsin tehtynä. Ideana on että hevonen työskentelee kahden merkin (esim. kartion) välisen matkan ja aina kartion luona se saa palkinnon suoritetusta tehtävästä ja pienen tauon.

Palkinto-/lepohetki kartiolla. Kuvissa ja toisella videolla esiintyvät Anette ja Aku. Anette on vuokrannut entistä hevostani ja nyt hänellä on muutaman viikon ajan ollut oma poni, Aku. Akun kanssa on pieniä motivaatio-ongelmia, joten tällä tehtävällä ollaan aloitettu motivaation etsiminen!

Kun hevonen hahmottaa työskenneltävän matkan pituuden se tsemppaa ja antaa itsestään enemmän, kun se itsekin tietää, että *tuon tötterön* luona saa lopettaa ja levätä. Tieto siitä, ettei sama homma jatku ikuisuuksiin tekee liikkeiden/askellajien harjoittelusta mukavampaa ja hevosen mielenkiinto säilyy paremmin. Se on myös esimerkiksi ratsastuskouluun kiva tehtävä oppilaille!

Kartioiden välissä voi siis mielikuvituksen rajoissa harjoitella normaaleja askellajeja, erilaisissa muodoissa liikkumista, pohkeen väistöä, peruutusta, espanjalaista käyntiä, kaiken maailman piffejä ja paffeja. Kartioiden etäisyyttä muuttamalla (tai pistämällä niitä useamman eripituisin välimatkoin) voi valita jokaisen liikkeen harjoitteluun sopivan pituisen välin, esim. ravia voi mennä vaikka 20 metriä ja pohkeen väistöä viisi.

Tällä videolla Super näyttää muutamia esimerkkejä mitä kaikkea hauskaa renkaiden välissä voikaan tehdä.


Pelin idean opettaminen kannattaa mielestäni aloittaa maasta käsin n. viiden metrin välimatkalla, jotta hevonen yhdistää kartiot toisiinsa, mutta hahmottaa myös niiden välisen matkan. Aina kun saavut hevosen kanssa kartiolle naksauta tai kehu ja anna palkinto (herkku/rapsutuksia) + pieni tauko. Sitten taas toiselle kartiolle ja sama juttu. Positiivista on jos hevonen osoittaa kiinnostusta kartioita kohtaan (nuuhkaisee/koskettaa), koska silloin se ainakin yhdistää kartion ja sen luokse saapumisen tehtävään. Käytännössä hevonen saa siis oppia että "nyt kun menen taas tökkäämään tuota seuraavaa kartiota, saan karkin." Ensimmäiset harjoitukset kannattaa pitää 5-10 minuutin mittaisina ja yksinkertaisina, eli ei pyydetä kuin kävelemään kartiolta toiselle tai maksimissaan ravaamaan. Vähä kerrallaan voi sitten hevosen muut taidot huomioiden pyytää jotain muutakin tai jatkaa samaa ratsain.

Aku on juuri saapunut kartiolle ja koskettuaan sitä kurkkaa varovaisesti Anettea, josko saisi jo karkin.

Tällä videolla Anette ja Aku näyttävät miten kartiolle saavutaan alkumetreillä.





20.4.2017

Tutkimusretkille

Superin kanssa meillä on tapana käydä viikoittain mahdollisesti useampaankin kertaan tutkimusretkillä. Tylsästi suomennettuna kävelyillä metsissä ja kylillä. Yleensä kumpikin omilla jaloillamme, mutta joskus saatan päästä myös kyytiin ja retkeillään ratsain osan matkaa. Tavoitteena on että heppa saa vähän oman mielensä mukaan tutkia sitä kiinnostavia polkuja tai pysähtyä tarkastelemaan jotakin perusteellisemmin.

Super tykkää metsässä kulkea pusikon puolella ja johdattaa minua varvikossa kivien ja sammalten päällä. Se oikein syttyy kun ei seuratakaan enää polkua ja suunnistaa turpa matalalla erittäin määrätietoisin askelin kohti tuntematonta. Se tykkää kiipeillä kivien päällä (ainakin etusillaan, jos takajalat eivät mahdu) ja hyppii kaatuneiden puunrunkojen yli. Kylillä se menisi mielellään ihmisten pihoihin, mutta siihen luonnolisestikaan en voi suostua, mutta mahdollisuuksien mukaan annan sen tutkia paikkoja, jotka sitä kiinnostavat.


Annan siis hevosen halutessaan näyttää tietä. Käytän retkillä 3-4 metriä pitkää narua ja annan ponin liikkua ympärilläni vapaasti narun rajoissa tai kuljen sen perässä ja annan ponin tutkia (toki auton alle en anna sen kävellä tai muuten häiritä kanssakulkijoita) Jos minulla on sille jotain asiaa, vihellän tai sanon sen nimen merkiksi että hei kuunteles ja sitten pyrin omalla kehonkielelläni kertomaan mihin haluaisin itse mennä.

Tarkoitus on siis olla kontaktissa hevosen kanssa, mutta en velvoita sitä kulkemaan vierelläni ja ottamaan vain määräämiäni askelia. Ja kontaktissa nimenomaan henkisesti ja eleiden kanssa, ei pelkän narun välityksellä. Näin hevosella on hauskaa ihmisen kanssa ja kummatkin saavat liikuntaa.

Liikunnasta puheen ollen... Umpimetsässä liikkuminen laittaa hevosen myös keskittymään omiin jalkoihinsa ja tarjoaa mahdollisimman luonnollista aktiviteettia tasapainolle ja lihaksille jalkojen nosteluun. Alamäet antavat luonnollisen syyn siirtää painoa takajaloille ja kaiken kukkuraksi luonnosta löytyy tärkeitä kasveja, joista saa vitamiineja, kivennäisaineita ja vähintäänkin hyvän mielen!



Maastakäsin retkeily sopii myös hyvin pienenmpien ponien liikutukseen ja varsoille elämän opetteluun. Yhteisillä retkillä on helppo totutella myös autoihin ja muihin liikkujiin ja opetella yhteisiä toimintamalleja tulevia maastoja varten ratsain tai kärryjen kanssa.

Se pistää hymyilyttämään kun pääsi koirakaverin kanssa samalle kannolle poseeraamaan ;)